— Vaan miksi sitten sieluani särkee?
— Koska se teistä on hauskaa, — sanoi hän.
Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen levollisuuttansa.
— Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?
Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja rintaani.
— Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne tuska on teille välttämätön, — sanoi hän, — se asettaa teidät korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?
Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea hiekalla.
— Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!
Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä nauroi kuin pappi saunan lauteilla.
— Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, — sanoi Mihail. — Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa. Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.