Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.
— Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä, kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen — "minä". Kas tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu luoda henkisiä hyveitä.
Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo kauvan salaa olin odottanut.
— Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä, koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä kokonaiseen ja suuremmoiseen.
Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle, eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta. Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla, vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.
Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon; panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin ympärilleni…
Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja. Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä, minua tukehuttaa.
Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo yksinäisenä kuin keskellä erämaata…
Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa kaikkia heidän sanojansa.
Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja viheltää.