Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat ja rutisivat kuivat risut.
Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.
Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen, Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja… Vaan se ei ollut sitä… Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa mättäältä mättäälle.
Kysyin pojalta:
— Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?
— Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?
— Pidätkö sinä vanhurskaista?
— En tiedä… Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.
Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?
Kostja kasvoi silmissäni.