— Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat tulleet paremmiksi ihmisiksi! — kertoi Kostja.
Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
— Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli voittamaan hätää, vaan lopuksi…
Hän mietti hiukan ja lisäsi:
— Lopuksi siitä ei tullut mitään!
Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen — oli sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle tilaa? Mihin minä menen?
Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä, vuotaa hiljaista valoa.
— Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
— Minäkö? — sanoi poika reippaasti. — En. Minä pidän kävelemisestä yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa. Minä pidän saduista.
Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon Muhamet ei anna lähteä.