Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:
— Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde erakkojen luo, en tahdo paeta!
Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;
— Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut minuun.
— No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.
— Hyvästi!
Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä, saattoi minua silmillään.
— Hoi, — huusi hän. — Hyvästi!
Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.
Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä jotain muuta, — en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.