— Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!…

Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli, muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta pohjavedestä.

Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa muistan tavanneeni ihmisiä.

Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä minä heräsin.

Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:

— Tsaari Ivan Vasiljevin luona…

— U-u-u…

Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi lakkaamatta:

— Ja olipa Jermak Timofein poika…

— A-a-a… — toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.