Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut. Muutamat vastasivat:
— Jumalasta…
— Niin vaan, monenlaista…
— Jumalasta enimmiten…
Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona, katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta ikäänkuin kysyen:
— Mitä sinä nyt sanot?
Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.
Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois niskastani ja sanoin polisille:
— Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?
Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, — taas kasaantui markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä, kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa — taas minä olin voimakas ja ikäänkuin unessa… Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten olkapäähäni ja kuiskasi korvaani: