Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista ja laskeuduimme vuorenrotkoon, — sen pohjassa juoksi oja, pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja sanoi nauraen:
— Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle, lähtekää nyt!
Poika sanoi hänelle:
— Vaan mene sinä itse pian tiehesi…
Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk jatkoimme matkaamme.
— Mikä ihminen se on? — kysyin minä.
— Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.
— Sellaisia kyllä tunnen!
Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.
Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.