Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa ja hitaasti, kumeasti täristi hän:
— Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista, Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä yksitoista ollut täällä. Oleshinassa — kahdeksan, Shirokovassa — kolme…
Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:
— Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni, nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!
Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa alta.
Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:
— Osaatko lukea?
— Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy, täytyy… Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli, köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten — on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin minä ajattelen…
Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:
— Opi, Matvei!…