Vaan sitten minä sanoin hänelle:
— Mitä siitä miettisi? — Se on Jumalan asia!
Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että minä töksähdin hänen selkäänsä, — sitte käänsi hän kasvonsa minun puoleeni ja kysyi ankarasti:
— Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos, Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi he sanovat — uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.
Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat, hiljaa heiluen.
Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:
— Jatketaan matkaamme, veli!
Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain työntäydyin hänen päälleen.
Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat sanansa:
— Ja jos minä lopullisesti uskon heihin — niin on loppu! Minä en tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä; sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen…