Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa tahi punniten niiden painoa.
— Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan. Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä, hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi: "Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin. Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain. "Roskaa!" — sanoi hän!
Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin uudella äänellä.
— Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös roskaa!
Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!
Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun päin ja vihelsi hampaittensa välistä:
— Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, — sitä tapahtuu usein sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen. Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"… "Maa!" — sanoo hän ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi sydämessäni!
Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt munkki.
Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät, sulivat pimeyteen.
— Noh, — sanoi oppaani, — hyvästi nyt!