Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui pimeyteen. Ja ilman lakkia!
Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei tehnyt mieli kulkea etemmäs!
Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi. Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.
— Kas, mitä se oli? — mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.
Ja taas minä ajattelin:
— Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, — hän on itse ihme, jos hän on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli Mihail ja hänen toverinsa.
Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä. Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä, tuota odottamatonta löytöäni.
Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt, olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi ja lauloi hiljaa aamutervehdystä — sen kevyet siivet vapisivat sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä sitä ahneesti!
Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät, Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, — oli niin äärettömän hyvä!
Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen: