— Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus, iloni ja onneni?
Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni, ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.
En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita antimia.
Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja kyselin:
— Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?
Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:
— Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!
Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.
Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan, ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.
Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.