— Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan lailliset isännät — ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan, maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?
Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu, ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.
Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima, joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele, että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.
Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä uutta Jumalaani.
Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut taaskin.
Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.
Minä usein kyselen häneltä nauraen:
— Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa minulle, heiluttaen käsiään:
— Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia, jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet luomaan niin suuria kauneuksia, — niin mitä sitten vielä tulee tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?
Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle, ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.