Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi heitellä käsiään ja huusi:
— Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä riivattu!
— Minkä takia polvilleni? sanoin minä. — Jos minä olen syypää, niin en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!
Mutta hän suuttui vielä enemmän: —. Kuka olen minä? Kuka olen minä sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?
Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia. Minä laskeuduin polvilleni. — Vaan hän sihisi uhaten minua sormellaan:
— Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!
Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja unohdin pian tuon vanhuksen — ensimäisen kerran lausuin ääneen ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.
Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:
— Ole vaiti onneton!
Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi: