Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla oli puhetta ja naurua — silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin mielelläni huutanut:
— Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään rumaksi, varokaa!
Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin; tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.
— Mitä minä välitän, — mietin minä, — kuljen peltoja myöten, johonkin kuitenkin tulen?
Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:
— Mikä nimesi?
Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin: [Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää tulevan sulhasensa nimen.]
— En sano, koska minä olen onneton ihminen.
Hän nauroi.
— Juhlapäivinäkö?