— Vaan tovereita?
— Ei tovereitakaan ole.
— Mitä te sitten tahdotte tehdä?
— Minä en tiedä.
Hän mietti ja nousi sitten.
— Näettekös, — sanoi hän, — näyttää siltä, että sielunne on hyvin levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin. Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, — kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte. Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan — minä lähden pois…
Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:
— Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:
— Mitä esipappia?
Vallan hassua, — minä tulin taas hämilleni.