— Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset — niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän — kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.
— Vartija… Vankila… eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa! — arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:
— Neurastikkoja…
Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.
— Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa… — ajatteli Mischa innostuen, — niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi… sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä, — joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani… Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin… Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:
— Thja? Sehän siitä piti viimein tulla…
Inhoittava ihminen tuo sisareni mies… eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään…
Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla… Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan — pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.
— Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee… arveli hän. — Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin… Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:
— "Ristikon lävitse tähtöset katsovat
koppiin, miss' vangittu kahleissa makaa…
Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa"…