Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:
— "Venäjällä — nähkäätte! — tähdetkin tuikkivat
Rautaisen akkunaristikon takaa!"…
— Ei saa puhella! — kuului hätäinen kuiskaus.
Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.
— Miksi ei saa? — kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.
— Se on kielletty! — kuiskasi vanginvartija, — Hillitkää itsenne! — lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.
Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella — tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.
— Minkätähden? — kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea. — Eihän sitä kukaan kuule — paitsi te… vai häiritsenkö ehkä teitä?
Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:
— Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!… Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?