— Olkaa hyvä, sanokaa… — alkoi Mischa.
Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea — ympyriäisen valoisan aukon…
— Kuulkaahan! — virkkoi nuorukainen, odottaen hetkisen, mutta ei saanut vastausta. — Sepä vasta kummallinen…! — ajatteli hän. Ja hänen sielussaan alkoi tuntua taasen jonkinlaista sairaloista kolotusta.
— Reilaan! — kuului akkunan takaa ontosti väsynyt käheä ääni. Sen jälkeen kuului "jalalle" lasketun pyssynperän kolahdus. Mischa hyppäsi uudelleen akkunalaudalle. Pimeydestä kuului vahtisotilaan kiireistä hiljaista söperrystä:
— Kaksitoista akkunaa… kaksi koppia…
— Sinä, tsjuvasthi! muista nyt — vaikka näetkin jonkun kallon tai käden akkunasta pilkistävän — niin muista, ett'et ammu!… — puhui joku käheä ääni.
— Ymmärrän!
— Ymmärrät! Pian ampua pamahutat kuten viimeinkin… Byikov, selvitä hänelle tarkemmin…
— Hiljaisuudessa jokainen sanakin välähtää kuten kipinä pimeydessä,
— Jos näet, että akkunasta katsotaan älä ammu! Ymmärrätkö? — kuului syvä bassoääni.