— Onko teitä — lyöty? — kysyi Mischa osanottavaisesti.
— Hh — hampaita särkee… piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten samassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:
— Aja sukkelammin… senkin kirottu!
Ajuri — pieni harmaapäinen ukkorähjä — käänsi häneen rypynuurtamat kasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:
— Ky — yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne… eihän vankila ole kirkko — ainahan sinne ennättää…
— Ääntele sinä siinä! — sihisi kiukusta ylipoliisi.
Ajuri nyki pelokkaasti ohjaksista ja mutisi hiljaa hevoselleen:
— No, sinä… katsos nyt… mitä sinä nyt siinä?
Kadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne tänne hyöriviä ihmishahmoja — näytti siltä kuin he olisivat poikenneet pois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin päin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan oikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin kolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli säkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin — liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta väsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet, tuikkivat värähdellen — mitään valaisematta — kunnes taasen katosivat kokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät keikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan rinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän väristyksen ohella — joka masensi kiihtynyttä mieltä — alkoi hänessä hehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä velvollisuudesta.
Poliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu, lausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä: