Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään rapinaan… aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia sadepisaroita…
X
Mischa riisui takin päältään ja aikoi laskeutua levolle, mutta komeron nurkassa sattui hänen silmiinsä tumma homepilkku ja samalla hän myös muisti vankilan seinän vierellä muodottomaksi runneltua harmaata vangin ruumista. Säälin ja inhon tunteitten valtaamana käveli hän nopeasti pitkin komeronsa lattiaa, hyppäsi akkunalaudalle, nojasi päänsä rautaristikkoon, naputellen hiljakseen sormillaan seinään ja vaipui ajatuksiinsa, sydän täynnä raskasta levottomuutta.
Ulkopuolella akkunan laseihin kiinni liimettunut synkkä pimeys katseli äänetönnä nuorukaisen ulos kurkistelevia kalpeita kasvoja. Harvat, kuivat lumihiuteet, hetkiseksi irtautuen pimeydestä, — hiljaa surumielisesti surahtaen ponnahtivat lasista ja katosivat yön pimeään kitaan…
Mischasta tuntui koko ihmisten elämä olevan käärittynä sakeaan, samean-keltaiseen pilveen, jota julmuus sairaloisesti puristaa. Kaikki ihmisten hommat ovat ikään kuin kyllästytetyt käsittämättömän mielettömällä vihan tunteella toinen toistansa kohtaan ja inhoittavalla rääkkäyksen, pilkan ja kidutuksen halulla. Milloin avonaisen törkeästi, milloin — syvälle ihmisen sisälle piiloitettuna — hienona, villinä tai kömpelönä ja raskaana — maalaa tämä pimeä tunne koko elämän synkän syksyisen hämärän muotoiseksi, joka on täynnä kuolettavaa ikävyyttä ja kalvavaa kylmyyttä… Ja keskellä tämmöistä vihaisten ihmisten villiä tungosta välkähtelevät pelokkaasti, kuten lumikiteet yössä, lempeät, hyväsydämiset voimattomat ihmiset, kuten Ofizerov ja hänen äitinsä… Mischan muistissa kajahti selvästi arka valitus:
— Herra, minun Jumalani: Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?
Hauskasti hymyillen kuvastuivat hänen edessään Vjasmalaiset, "kaksi reuhkanräyhkänää", sekä Jakov Usov… joka varmasti vakuutettuna uskoi olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä…
Ja mistä lieneekin — kuten tulen välähdykset yön pimeydessä ilmestyvät yksinäisinä, rohkeina synkät, vahvat ihmiset. He kävelevät pitkin vankilan seinän vierustaa ja "ovat tyytymättömät kaikkeen" heidän ajatuksensa ovat keskittyneet vaan yhteen jonkinlaiseen suureen, koko elämää käsittävään ajatukseen…
— Mitä ajattelevat he?
Mischa hyppäsi raskaasti akkunalaudalta ja alkoi kävellä uudelleen pitkin komeroa.