Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel… Uunista hänen selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.
— Voitteko pahoin? — kysyi vanginvartia. — Ilmakin on nyt semmoinen painostava…
— Ei, ei se mitään… mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli vaikea hengittää.
— Käykää levolle, — kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.
Ja hän lisäsi odottamatta:
— Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin…
Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja katosivat.
Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti Mischa siihen ja luki itsekseen:
— Kotia ei miehell' ollut
Suojaa häll'ei kukaan suonut…
Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen pimeydessä… Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän yksitoikkoisen valituksen valtaan…