— Jaa… pidin… Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn kirjallisuuteen?
— Mitenkäs muuten, — siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta
Vasili Nikititsaa?
— En tiedä… ehkä… Ettekö te itse milloinkaan… kirjoittele runoja?
— Minä? — kysyi hämmästyen Ofizerov. En… mitenkä minä? En minä — uskalla… Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin itselleni rukouksen…
— Minkälaisen? Kertokaa!
Muutama sekuntti vaitioloa ja — komerossa suhahteli uudelleen sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:
— Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani — minkätähden?…
Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja tuijotti liikahtamatta oveen — ikään kuin jotain odotellen…
Ofizerov puhui levollisesti:
— Se oli ennen jotenkin pitkä… nyt olen sen jo unohtanut… Tiedättekö — minä rakastan äärettömästi runoja… ne eivät ollenkaan muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat…