— Minä luulen vaan — että se on kiellettyä runoutta… Tämä oli toisessa kerroksessa… tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä… Ihan varmaan tämä on kiellettyä…
Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja pelolla:
— Eli kerran miesi moinen…
Totuutta mi rakasti,
Siitä syystä kaikki häntä
Vihasivat ainiaan…
Kaikki häntä kadehtivat,
Pelkäsivät, parjasivat.
Kotia ei miehell' ollut,
Suojaa häll' ei kukaan suonut..
Vankilassa yksinäisnä
Kurjuudessa kuoli hän,
Eikä ketään saattamassa
Ollut häntä hautahan…
Kunne kurja kuopattihin
Totuuden tää ystävä,
Sydämeni yksin sen
Tietää… vaan ei ilmoita…
Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain, joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia, surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa, yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama huokausten loppumaton valitus-laulu.
Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen lämpimästi kuin tulenliekit.
— Pidittekö siitä? — kuiskasi hän.
Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa. Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa: