— Ihmisiä — ei ole, ei ole ihmisiä! — ajatteli Mischa suruissaan. — Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen tahdon toimeenpanevia — pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein yksinomaan — kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä lausetta — en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa…
Mischa seisahtui keskelle komeroa — inhoittava, jonkinlainen tarttuvan tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa kuului alakuloinen laulu:
— A-a-o-oi…
Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein ihmisten puolesta…
— Kuulkaahan… — kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni melkein ilomielin ovelle — ja sen keskellä reiässä loistivat ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.
— Mitä nyt? — kysyi Mischa.
— Niin vaan… ettekö vielä nuku?
— En…
— Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa… jos haluttaa…
— Tehkää hyvin… lukekaa!