— Saa viedä!
Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:
— Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma… Laita kuntoon… p… penikka!
IX.
Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen valitteleva laulun sävel — se ei ollut mikään kaunis laulu, se muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:
— A-a-a! o-o-oi! e-oi…
Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään kuin vaatien häneltä selvitystä.
Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä, käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat, upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen — kaikki tämä uiskenteli nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti painajaisena hänen aivojaan… — Varmaankin he häpesivät tekoansa meitä voimattomia kohtaan… — arveli Mischa, mutta samalla hän myös muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo. Hänelle johtui mieleen ajuri — miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun ylipoliisi hänelle kiljui… Korvissaan kajahteli poliisikamarin portinvartian välinpitämätön ääni — miehen, joka puheli ihmisistä kuten tukeista taikka tiilikivistä… Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan sekä naurun esineeksi… Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa… Mieleen johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä… Ofizerov, jonka ihmisten julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi… surkuteltava ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa kömpelöä lausetta: — "ei saa!" — eikä koskaan elämässään kysynyt edes itseltänsäkään — minkätähden ei saa?
Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun valtaamina kirkuvat keskellä yötä:
— Älä lyö! Armahda…