Sanomatta hänelle sanaakaan, juoksi Mischa pois ovelta, seisahtui jännityksissään seinän ääreen, hymyili, mykistyi ja hänet valtasi vapisuttava halu saada puhella, puhella!
Suu puoleksi avoinna, seisoi hän harmaan, raskaan seinän ääressä, valmiina vaikka kumartamaan ja katseli sitä ahnaasti palavin silmin…
Seinästä alkoi kuulua yhtämittaiset, tarkat, selvät, ei kovat, mutta varmat, itsepintaiset, kuivat kiven kolahdukset ja Mischan oikean käden sormet vavahtelivat tahtomattaan ja toistivat jokaisen kolahduksen uudelleen.
… Muutaman päivän kuluttua seisoi Mischa vaippaan kääriytyneenä akkunalaudalla, nojasi vahvasti olkapäällään pihtipieltä vasten ja katseli kulmakarvat rypistettyinä kummallisia pakkasen lasiin laittamia piirustuksia.
Vankilan muurin takana kylmälle talviselle taivaalle nousi näkymätön aurinko, harmaat, ikävät pilvet tulivat vaaleiksi ja läpinäkyviksi. Lunta oli satanut; se peitti maanpinnan hienolla kerroksella, tumma, jäätynyt lika repi rikki lumen valkoisen pinnan ja katseli synkästi kohti taivasta…
Kylmästä vavisten — muisteli Mischa niitä kuivia, varmoja naputuksia, joita hänelle tänä yönnä halkeamilla täytetty vanha komeron seinä oli sanellut, hän muisteli — sovitteli ne sanoiksi ja ajatuksiksi…
Niin! Elämä on — kovaa ja armotonta… Elämä on — orjille taistelu vapaudesta ja herroille — vallasta, se ei voi olla pehmeätä ja rauhallista, se ei tule hyväksi eikä kauniiksi niin kauvan kun on olemassa herroja ja orjia!…
Minkähänlainen ääni sillä on? — ajatteli Mischa naapuristaan. Muistaen hänen laihaa, hentoa ruumistaan, tuli Mischa siihen päätökseen että äänen täytyy olla korkea, kirpeä, epämiellyttävä, ja että siitä puuttuvat tykkänään ne mehevät rinta-äänet jotka kajahtelevat hyvien ja lempeitten ihmisten puhuessa. Ja Mischa loi vähän epäystävällisen silmäyksen seinään, jonka takana nyt jo luultavasti nukkui se sama mies, joka niin kovin muistutti kirkkaasti palavaa kynttilää likaisessa lyhdyssä.
Nuorukaisen muistiin tuppautuivat väkisinkin täysimittaisina jyrkkinä riveinä miehekkäät, varmat — kylmät kuten jääpalaset — sanat, asetettuina vahvoihin pyöreisiin ajatuksiin:
— Niin! Elämä ei tule oikeaksi eikä kauniiksi niin kauvan kuin herrat turmeltuvat hallitsemalla ja orjat — nöyrtymällä… Ei! Elämä tulee olemaan täynnänsä kauhua ja julmuutta siihen asti, kunnes ihmiset tulevat ymmärtämään, että yhtä vahingollista ja häpeällistä on olla herrana kuin orjanakin…