Aamun kylmyys halaili Mischan ruumista kovalla karkealla syleilyllään. Räpytellen yön valvonnasta punaisia silmiään, katseli Mischa pakkasen piirustuksia ja vilkaisi toisinaan seinään ollen huonolla tuulella, jota hän ei olisi kuitenkaan tahtonut itsessään huomata, mutta huomasi tahtomattansakin. Näinä muutamina öinä lastasi seinä hänen sieluunsa tyhjentämättömän paljouden pikaisia, hermostuneita, varmoja koputuksia ja nyt, muodostaen ne ajatuksiksi, tunsi hän sydämensä peittyvän samanlaisilla kylmillä kuvilla, joita pakkanen laittelee akkunalaseihin.
Mutta yhdessä näitten kanssa, jossakin hyvin syvällä hänen sydämensä pohjalla, paloi hiljakseen vieno, lämmittävä miete:
— Tämähän on kaikki vaan mielivaltaista ja väärää… Kuinka saattaa ihmiset jakaa ainoastaan kahteen leiriin?… Esimerkiksi minä? Enhän minä todellisuudessa ole mikään — herra ja… enkä myöskään orja!
Välähtäen kuin kipinä hänen sielussaan, teki tämä pieni sukkela miete heti tilaa suuremmille, ankarammille, vankemmille mietteille. Ne asettivat nuorukaisen eteen rautaisen vaatimuksen työhön, vaivaloiseen huomiotaherättämättömään suureen työhön, työskentelemään järkähtämättömällä tarmolla, tyynnyttävällä mielenmaltilla yksinkertaisen, vaatimattoman työmiehen osassa, joka puhdistaa elämän oman järkensä tulella ja sydämensä kaikista roskaisista epäsikijöistä, vanhoista mädänneistä turhista ennakkoluuloista ja yllytyksistä, auktoriteeteistä ja tavoista…
— Voinko minä tämän tehdä? — kysyi Mischa sisällisesti liikutettuna itseltään.
Mutta samalla tunnusti hän heti häveten, että hän vaan ilmanaikojaan, jonkinlaisen pelon vaikutuksesta kysyi itseltään vähän toisin — eikä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten hän asetti kysymyksen todenperäisemmäksi:
— Tahdonko minä tämän tehdä?
… Tuli kylmä, synkkä talvinen päivä. Vankila heräsi — käytävässä kumisten rämähtelivät lukkoraudat, nirisivät ja vonkuivat ruostuneet ovien saranat, ankarasti kajahtelivat päällysmiesten jyrkät huudot, kuului myöskin toisinaan koleita ja pelokkaita, toisinaan rohkeita ja ärtyneitä vankien ääniä.
Mischan muistissa heräsivät naapurin ylpeät sanat, jotka hän oli saanut läpi vanhojen vankilan-seinäkivien: