Mischa huokasi ja alkoi lukea seinäkirjoituksia. Holvikaaressa, siinä paikassa, johon helposti voi makuulavalla loikoessa kädellä ulettua, oli painokirjaimilla huolellisesti kirjoitettu:

"Täsä on istunut Jakof Ignativ Usof. Joka murhasi vaimons ja Saschka Gryslovan heiän konnuuvens tähen. Tammikuusa se tapahtui. 1900. Laski suolet heilt ulos."

Mischa vavahti uudelleen. Häntä hämmästytti kirjoituksen sisältö — ja vielä enemmän se varmuus, että Usov uskoi täydellisesti olevansa oikeutettu tappamaan ihmisiä.

Hän yritti ajatuksissaan luoda kuvan tästä rauhallisesta murhamiehestä, Usovista, vaan ei löytänyt sille minkäänlaista ihmismuotoa — se ilmeni aina hänelle jonkinlaisena julmana muodottomana pilkkuna, jonka keskellä paloi tasaisesti himmeä veripunainen tuli.

Oven takaa alkoi kuulua raskaita askeleita ja kova ääni kajahti:

Reilaan!

Raudat rämähtivät, ovi aukeni, sisään astui kaksi vanginvartijaa sekä nuorempi päällikön apulainen — pienikasvuinen, tummine terävine kuonoineen ja pelokkaine hiirensilmineen. Hän loi pikaisen sivusilmäyksen Mischan ulkomuotoon ja kääntyi äkkiä ääneti hänestä pois. Toinen, punatukkainen, tukeva möhömahainen vanginvartija lähestyi akkunaa, koetellen kädellään sen rautaristikkoa; toinen, Mischalle jo tuttu pitkäkasvuinen vanhus, seisoi liikahtamatta oven vieressä katsoen kuolleilla silmillään nuorukaista suoraan kasvoihin. Tämän jalkojen ohitse tulla livahti sisään — aivan kuin pilvenhattara talvisella taivaalla — harmaa rangaistusvangin haamu, heittää pyöräytti makuulavan alle vahvasti tervatun puukiulun ja katosi samalla. Pois läksi virkamiehistökin kovasti jaloillaan kopistellen ja sanomatta Mischalle sanaakaan. Raskas, rautainen ovensalpa rämähteli ja jysähteli, ovi lukittiin suurella pauhulla — ja niin alkoivat virkamiehet astua edemmäksi käytävää pitkin, kulettaen mukanaan kylmän kolkosti kalisevia avaimiaan.

— Reila-han! — kaikui Mischan komeroon käheä huuto.

Jostakin kauempaa kuului hyvin pitkä, voitelemattoman ovilokin naukuva nirinä, ovi paukahti kovasti kiinni, ilma tärähti aivan kuin ampumisesta, rautojen kirinää ja kalketta alkoi kuulua uudelleen; täsmällisesti kumahtelivat varmat tahdikkaat askeleet ja Mischa kuuli vielä kerran ankaralla äänellä huudettavan: — Reila-han!…

Nyt seurasi hiljaisuus, tuntui kuin koko vankila olisi kerrassaan kääräisty mustaan, pehmeään äänenpitävään kankaaseen…