— Kutsuitteko?

— En…

— Mitäs te sitten? — kysyi itsepintaisesti silmä.

— En mitään… Minä vaan nauroin, — sanoi Mischa.

Silmä hyppäsi sukkelaan mihin lieneekin ylös, ja käytävästä kuului raukea aivan kuin loukkaantunut ääni:

— Ei täällä naureta…

— Onko se kielletty? — kysäsi Mischa hyväntahtoisesti naurahtaen.

Hänelle ei vastattu. Vankilan pihalta kuului äänekästä melua, jostakin kauempaa käytävästä veden roiskintaa ja viereisessä huoneessa kalisivat kahleet. Kaikki nuo äänet synnyttivät jonkinlaisen yhteisen sekamelskan, jota ei korva ollut ollenkaan halukas kuulemaan. Mischan mieleen juolahti kuva laihasta pitkänaamaisesta vankilan virkamiehestä pyöreine värittömine silmineen, harmaine tuuheine kaarevine kulmakarvoineen ja keltaisella ryppyisellä nahalla peitettyine leveine otsineen.

— Fedjka, senkin viheriä elävä! — kirkui kirpeä ääni käytävässä, sen jälkeen kuului naurun hohotusta ja oven ohitse kulki joku raskain juoksuaskelin…

— Hiljaa, pukit! — kaikui ankara äännähdys.