Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit Sergejevitsh kysyi hiljaa:
— Te… enää… enkö minä saa nähdä teitä koskaan?
Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt sanoa tytölle:
— Suokaa minulle anteeksi…
Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten taa heiluttaen hänelle kättään.
Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti… hitaasti… hitaasti…