Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön keskustelu ei ikävystyttänyt.
— Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, — jatkoi Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. — Ja kuinka moni elää samalla tavalla kuin minä?
— Entä kuinka te elätte sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.
— Kuinka minä elän? — huudahti tyttö. — Erinomaisesti! — ja hän sulki silmänsä ilosta. — Kun minä aamusella herään, ja jos sää on kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan itselleni toivonut… Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä suoraan rannalta päistikkaa — huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat syvälle veteen, ja päässä humisee… Sitten sukellan ylös, nousen vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa… Juon teetä, edessäni on kukkasia… ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt ja taloustoimet… Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua helposti, tottelevat, — ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka… Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät… ja kaikki on niin kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää, miksi on niin ihana elää… Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?
— Kyllä… tietysti! — myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.
Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.
— Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan…
Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:
— Masha, korjatkaa pois!
Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen äänekkäästi jaloillaan.