Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:
— Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?
— Mitä vielä! — väitti tämä vastaan.
— Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? — lisäsi
Varjenka.
— Kuinka niin? — huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.
— Minä olen villi… nimittäin sivistymätön… — sanoi hän anteeksipyytävästi. — Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua kanssanne… sillä te olette oppinut ja niin… niin… ei lainkaan sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.
— Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? — uteli Ippolit
Sergejevitsh hymyssä suin.
— Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne… minkätähden se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas… Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän oli oppinut sotilas… tuollainen… miksi heitä sanotaan?… kenraalitaapilainen… ja hän oli hirmuisen pöyhkeä… minun mielestäni hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain…
— Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? — kysyi Ippolit
Sergejevitsh.
Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti: