— Ah, mitä te… kuinka minä saatoin…

— Kas niin, rakkaat lapseni… — ilmotti Jelisaveta Sergejevna siristellen silmillään, — nyt minä menen taloustoimiin ja jätän teidät… Jumalan haltuun!

Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta kehittymätöntä tyttöä kohtaan.

— Tiedättekö mitä… Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona… Isällä on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan… Hän on hyvin oikullinen sairaana ollessaan…

Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt. Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen, kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?

— Osaatteko soutaa? Huonosti?… Ei se mitään… minä soudan itse, minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!

He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi sanoen:

— Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain haittaa kävelemistä…

Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin, toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas, ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi Ippolit Sergejevitshin katseen… Ja taas liikkui tämän sielun syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? — ja hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla tytön kauneutta.

— Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti airot…