Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; se särki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänyt matkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujasti työtä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavalla lukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaa Pietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka on menettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen, yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.
Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivat harvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sitten muodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallista välimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä. Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä, lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, ja silmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristää vasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmalla ranskankielellä:
"Regardez par ci, regardez par là…"
Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, että tämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisesti kauan.
Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiin puoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hän kiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikoja miehensä kuolemaa…
Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänen luonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin…
Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin, eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstan matkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressä vastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.
Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita, joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavisten ilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän, jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenien ja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivät äänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen tai ampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. Jelisaveta Sergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoi mehiläiset ja ampiaiset puistoon.
Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaan miehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti ja salaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensa on nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunut avioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean ja väsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin, terveisiin, ahavoituneisiin, rauhallisiin ja suurten, kirkkaitten, viisaitten silmäin elostamiin kasvoihin, hän tunsi erehtyneensä suuresti ja kuunnellessaan hänen puhettaan hän koetti päästä sen salaisen perille, josta Jelisaveta Sergejevna vaikeni.
— Minä olin tähän jo valmistautunut, — sanoi Jelisaveta Sergejevna korkealla ja levollisella kontra-alttoäänellä, joka korkeissa kohdissa värähteli kauniisti. — Toisen halvauskohtauksen jälkeen hän melkein joka päivä valitti pistoa sydämessä, epätasaista verenkiertoa ja unettomuutta… Sanotaan hänen kovin kiihtyneen ja huutaneen pellolla… ja edellisenä päivänä hän oli ollut vieraissa Aljesovin luona, joka on tilanomistaja, täysinpalvellut eversti, suuri, jalkaleiniä poteva juoppo ja kyynikko! Sivumennen sanoen hänellä on tytär — todellinen aarre! .. Kyllä sinä tutustut täällä häneen…