— Jollei voi välttää… — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh katsahtaen hymy suupielessä sisareensa.
— Ei voi! Hän käy täällä usein… ja nyt entistä useammin, — vastasi sisar myöskin hymyillen.
— Etsiikö hän sulhasta? Minä en kelpaa siihen osaan.
Sisar katsoi tarkkaavasti veljensä soikeita, laihoja kasvoja, suippoa mustaa partaa ja korkeata valkeata otsaa.
— Mikset kelpaa? Minä puhun tietysti aivan ylimalkaisesti ilman vähintäkään ajatusta tästä neiti Aljesovasta — sinä tulet kyllä ymmärtämään minkä tähden, kun saat nähdä hänet… Mutta aiot kai sinäkin mennä naimisiin?
— En ainakaan piakkoin, — vastasi veli lyhyesti kohottaen vaaleanharmaitten, himmeitten silmäinsä katseen teelasista sisareen.
— Niin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna ajatuksissaan, — ottaa tämä askel kolmikymmenvuotiaana on sekä liian aikaista että liian myöhäistä miehelle…
Veli oli tyytyväinen siihen, että sisarensa oli herennyt puhumasta miehensä kuolemasta. Mutta minkätähden hän oli oikeastaan kutsunut hänet luokseen?
— Pitää naida joko kaksikymmentä- tai neljäkymmentävuotiaana, — jatkoi sisar yhä mietteissään, — sillä siten on vaara pettää itsensä ja toinen paljoa pienempi… Ja jos pettääkin, niin edellisessä tapauksessa joutuu maksamaan sakkoa tai hyvittämään vereksillä tunteillaan, jälkimäisessä edes ulkonaisella asemallaan, joka neljäkymmenvuotiaalla miehellä on melkein aina hyvä.
Veljestä tuntui, kuin sisar olisi puhunut enemmän itselleen kuin hänelle, eikä hän keskeyttänyt sisartaan, vaan asettui mukavasti nojatuoliin ja hengitti syvään hyvälle tuoksuvaa ilmaa.