— Niin, minä sanoin, että hän edellisenä päivänä oli ollut Aljesovin luona ja juonut tietysti siellä paljon. Se riitti… — Jelisaveta Sergejevna huojutti surullisesti päätään. — Nyt olen minä yksin… vaikka minä jo kolmannesta aviovuodesta saakka olen henkisesti tuntenut itseni yksinäiseksi. Minun asemani on omituinen! Olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, minä en ole elänyt, vaan hoitanut vain miestäni ja lapsiani… Lapset ovat kuolleet… Ja minä… mitä minun nyt pitää tehdä? Miten minun pitää ruveta nyt elämään? Minä möisin tämän maatilan ja matkustaisin ulkomaille, mutta hänen veljensä odottaa saavansa periä ja voi ruveta käräjöimään. Minä en aio luopua omastani ilman laillista syytä, jota en näe hänen vaatimuksessaan olevan. Mitä sinä tästä arvelet?
— Sinä tiedät, etten ole lakimies, — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta kerrohan asia juurtajaksain, niin saamme nähdä. Tuo veli… onko hän kirjottanut sinulle?
— On… ja aika röyhkeästi. Hän on peluri, on hunningolla, rappiolla… Mieheni ei pitänyt hänestä, vaikka he olivat hyvin samanlaisia.
— Anna kuulua! — sanoi Ippolit Sergejevitsh ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Hänen teki mielensä tietää, miksi sisarensa häntä tarvitsi, sillä hän ei pitänyt mistään hämärästä ja epäselvästä. Hän huolehti ennen kaikkea omasta sisäisestä tasapainostaan, ja jos jokin hämärä, epäselvä häiritsi tätä tasapainoa, niin hänen mielensä muuttui levottomaksi ja ärtyisäksi, mikä kannusti häntä mitä pikimmin selittämään itselleen tuon epäselvän, panemaan sen oman maailmankatsomuksensa kehyksiin… ja unohtamaan sen sitten.
— Suoraan sanoen, — selitti Jelisaveta Sergejevna hiljaa, katsomatta veljeensä, — tämä typerä vaatimus säikähytti minua aika lailla. Minä olen niin väsynyt, Ippolit, lepäisin niin mielelläni… mutta nyt on taas jotakin tulossa.
Hän huokasi raskaasti ja otettuaan veljensä lasin jatkoi alakuloisella äänellä, joka vastenmielisesti kiihotti Ippolit Sergejevitshin kuulohermoja:
— Kahdeksanvuotinen yhdyselämä sellaisen miehen kanssa kuin miesvainajani antaa minun mielestäni oikeuden levätä. Minun asemassani joku muu nainen, jossa on vähemmän kehittynyt velvollisuudentunne, olisi aikoja sitten katkaissut tämän raskaan kahleen, mutta minä olen kantanut kuormani, vaikka usein uuvuinkin sen painosta. Ja lasten kuolema… oi Ippolit, jospa sinä tietäisit, kuinka minä kärsin heidät menetettyäni!
Ippolit Sergejevitsh katsoi hänen kasvoihinsa myötätuntoisen näköisenä, mutta sisaren valitukset eivät liikuttaneet hänen mieltään. Hän ei pitänyt sisaren kirjallisesta puhetavasta, joka ei ollut luonteenomaista syvästi tuntevalle ihmiselle, eikä hänen vaaleista silmistään, jotka vilkuilivat niin omituisesti milloin sinne milloin tänne kiintyen harvoin mihinkään määrättyyn kohtaan. Hänen liikkeensä olivat pehmeät, varovaiset, ja koko hänen solakasta vartalostaan huokui sisäistä kylmyyttä.
Iloinen lintu istahti terassin kaidepuulle, juoksi sitä pitkin ja pyrähti lentoon. Veli ja sisar seurasivat sitä katseillaan ja vaikenivat jonkun aikaa.
— Käykö sinun luonasi vieraita? Lueskeletko sinä mitään? — kysyi veli poltellen paperossiaan ja ajatellen, kuinka suloista olisi tänä ihanana, hiljaisena iltana istua ääneti kaikessa rauhassa nojatuolissa tällä terassilla, kuunnella lehtien lepatusta, odotella yötä, joka vaimentaa äänet ja sytyttää tähdet.