— Sinä et usko? — kysyi sisar ja huokasi. — Mutta se on totta; hän oli usein siinä tilassa… minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen, jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin… sillä tavalla minä olen elänyt vuosia…
Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti, milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.
— Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä vuosista… ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä palkitseminen…
Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä punastui hiukan.
— Mitä sinä sillä tarkotat? — kysyi veli ystävällisesti kumartuen häneen päin.
— Näetkös… minä ehkä… menen uusiin naimisiin!
— Se on oikein! Onnittelen… Mutta miksi sinä noin hämille joudut?
— En tiedä.
— Kuka hän on sitten?
— Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä… Bjenkovskij… tuleva prokuraattori… toistaiseksi runoilija ja haaveilija… Ehkä olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä…