— En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.
— En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni… Hän rakastaa minua… Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen elämänfilosofian… ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.
— Filosofoi sinä vain… se on muodissa nykyään… — sanoi Ippolit
Sergejevitsh piloillaan.
— Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä rotua… — selitti sisar pehmeästi. — Luottamus, ystävyys ja muut samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä. Mutta rakkaus on mahdollinen… ja rakkaus on vähemmän rakastavan voitto siitä, joka rakastaa enemmän… Minä olen kerran tullut voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa… Nyt olen minä voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä…
— Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida samalla tavalla.
— Elämä on sen minulle opettanut… Hän on neljää vuotta nuorempi minua… päätti hiljakkoin yliopiston… Minä tiedän, että on vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa… Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.
— Niin… entä sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen tarkkaavaksi.
— Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni… enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.
— Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten…
— Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.