— Sinä olet jossakin määrin oikeassa, — hymähti hänen veljensä kierosti, — mutta sittenkin…
— Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin kipinät rinnastaan? — huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti Jelisaveta Sergejevnaan.
— Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä… iloa teille! — sanoi tämä hymyillen.
— Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen positiivisen hyödyn määräämistä varten, — huomautti veli kuivasti.
— Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri, aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? — kysyi Bjenkovskij innostuen uudelleen.
— Se on mieltäkiinnittävä.
— Eikö muuta?
— Mutta minä luulen, että se on… mitenkä teille sanoisin… se on tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita heitä… He ovat tarpeettomia monesta syystä!… Mutta älkäämme unohtako jäätelöä!
Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.
— Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan vieläpä ruokahalunkin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.