— Lausukaa, minä pyydän!
— Minä lausun… Ne syntyivät nyt juuri… te herätitte ne eloon…
— Kuinka ihanaa!
— Ehkä… En tiedä, puhutteko te vilpittömästi…
— Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.
Sun kauneutes rauhaisan mua kylmä loisto tuskastuttaa…
kuului Bjenkovskijn matala ääni.
Sä naureksit mun unian'?
Ne ehkä sua kummastuttaa?
kysyi nuorukainen surullisesti.
— Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, — ajatteli Ippolit
Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.