Sun katseesi on tunnoton,
ja sanoissas on kylmä tuntu…
Mut hourailu sull' vierast' on…
Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun puutteesta.
Niin uhkea on unten huntu! Siin' myrskyä on, elämää!… Mut suuri halu rinnan täyttää elämän ihme ymmärtää, tie onneen ihmisille näyttää…
— Ei, nyt minä pakenen! — päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus, jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.
Sun orjanas tein istuimen mä sulle syämmen hulluudessa ja odotan…
— Odotat perikatoasi, sillä — sic visum Veneri! — päätti Ippolit
Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.
Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis… Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun… Mutta joka tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.
— Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?
Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa. Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen järkeään toimimasta loogillisesti!
Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä — toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.