Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot. Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja katse jonnekin kauas tähdättynä.
Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu abstraktisista keskusteluista.
— Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, — virkkoi Jelisaveta
Sergejevna.
— Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki… Sää on tavallisesti kostea ja…
— Ja ihmiset ovat kuivia, — keskeytti Bjenkovskij.
— Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!
— Jumalan kiitos, että niin on asian laita! — huudahti Bjenkovskij.
— Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! — vakuutti Jelisaveta Sergejevna. — Onko maaseutu vielä muodissa nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?
— Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.
— Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme sivistyneistölle, — ilmotti Bjenkovskij hymyillen. — Niin kauan kuin sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen. Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin, kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila… ja tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä kaikenmoista roskaa ja jätteitä — kesävieraitten tavallisia jälkiä. Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta, sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.