— Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? — kysyi
Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.
— Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti! — tulistui Bjenkovskij.
— Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? — virkkoi Ippolit
Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.
— He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.
— Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, — sanoi Ippolit Sergejevitsh välinpitämättömästi.
— Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin uutta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. — Minun talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki", kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan, käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa? Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi — kirjat ovat kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia… että jonakin kauniina aamuna voin herätä tuhkaläjässä.
Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen surullisesti.
He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan rakastettunsa veljeä.
… Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle, ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn. Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin, ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.
Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja katsoi ulos — puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.