— No niin, — ajatteli hän hymyillen, — rakastakoon sisäkkö oikein, koska emäntä vain leikkii rakkaudella.
Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia. Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.
Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa. Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.
Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää, vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin sydän.
Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä. Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa. Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on oikeudenmukainen…
Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.
Yhä useammin tämä kysyi itseltään:
— Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?
Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle, mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta. Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:
— Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?