Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä. Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa seuraavasti:
— Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa kaltaiseksi… Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan, ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo… Tietäähän Hän, kuinka minä elän? Siinä kaikki… turhaan te minua ahdistatte!
Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset, koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi itselleen syyllisesti hymyillen:
— Mitä tehdä? Sehän on luonnollista… niin kaunis tyttö… Mutta minä olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi… Se on luonnollista, mutta tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi… Ihmisen ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden. Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa, etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle, ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan…
Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:
— Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella… Ja hevostenkin täytyy saada jalotella.
— Lähde vaan… ja vie minunkin onnitteluni samalla, — sanoi veli tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.
— Etkö sinä halua lähteä sitten? — kysyi sisar katsoen uteliaasti veljeensä.
— Minäkö? En tiedä itsekään… Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta voinhan minä lähteäkin.
— Ei sinun tarvitse! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä alas salatakseen hymynsä.