— Sen tiedän, — virkkoi veli tyytymättömästi.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin pelkäisi tytön lumoja.
— Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee kauniilla paikalla, — virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.
— Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi… Emme viivy kauan… Eikö niin?
Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.
— Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? — kysyi hän itseltään ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.
Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli sisarensa sanat:
— … kyllä Ippolit tulee hämmästymään!
Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa. Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!
Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti: