— Minä pelkään, että te…
— Ajattelehan, Ippolit! — huudahti Jelisaveta Sergejevna, — hän on karannut kotoaan!
— Mitä se merkitsee? — kysyi veli.
— Kaikessa hiljaisuudessa — selitti Varjenka.
— Ha ha ha! — nauroi Jelisaveta Sergejevna.
— Mutta miksi?… uteli Ippolit.
— Sulhasia pakoon… — tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse nauramaan. — Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo… kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.
Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja kasvoilla leikki riemun puna.
— Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? — kysyi Varjenka.
— Mistä niin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.