— Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen, niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne… Hän on kiinnittävä teidän mieltänne joka suhteessa…
— Kuka se olisi? — kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.
— Teidän tuleva aviomiehenne.
— Kuka hän on?
— Kuinka minä voisin sitä tietää! — vastasi Ippolit Sergejevitsh kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.
— Mitä te sitten puhutte! — huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.
He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat sakeaan metsään.
— Tekeekö teidän mielenne naimisiin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.
— Niin… en tiedä! En ole ajatellut… — vastasi tyttö yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin kaukaista, kallista asiaa.
— Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte… sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, — sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön sorjaa muotoa.